Lenkki.org portaaliton portaali

Pushing Daisies (2007)

Ensimmäinen kosketus, elämä. Toinen kosketus kuolema, lopullisesti.

Toimintaa, romantiikkaa, fantasiaa, murhia ja piiraita. Mitä muuta voi pyytää?

Pushing Daisies kertoo Ned nimisestä miehestä, jolla on erityinen lahja. Ned voi herättää kuolleet takaisin henkiin koskettamalla, kosketus uudestaan ja kerran kuolleesta tulee kuollut uudelleen, pysyvästi. Jotta asiat eivät olisi liian yksinkertaisia, Nedillä on minuutti aikaa koskettaa uudestaan ennenkuin jonkin muu saman arvoinen kuolee pitääkseen asiat tasapainossa.

(SISÄLTÄÄ SPOILERIN ENSIMMÄISEEN JAKSOON, mutta samalla selventää kaikkea muuta)

Sarjassa seurataan muutaman yksilön elämää Nedin läheisyydessä

Emerson Cod - Yksityisetsivä jota Ned auttaa ainutlaatuisellaan tavallaan
Charlotte ‘Chuck’ Charles - Nedin nuoruuden rakastettu
Olive Snook - Päättömästi rakastunut Nediin, työskentelee “Pie Hole”:ssa Nedin alaisuudessa

Tarina saa siis alkunsa lopusta, Chuckin kuolemasta. Ennen Chuckin astumista kuvaan Ned työskentelee rauhallisessa Pie Holessa tehden piiraita Oliven kanssa. Toisinaan kauppa ei käy niin mahtavasti, onneksi kuvioihin astuu Emerson joka kaipaa Nedin apua selvittääkseen murhia. On huomattavasti helpompaa ratkaista murha, kun voi herättää murhatun ja kysyä häneltä kuka teki mitä. Ikävä kyllä ottaen huomioon Nedin kyvyn rajoitukset, minuutti on lyhyt aika. Asiat liikkuvat painollaan kunnes Chuck kuolee ja Ned herättää hänet henkiin vain huomatakseen, ettei voi koskettaa uudestaan koska nuoruuden rakkaus ei ole kadonnut mihinkään.

Tavallaan juonellisesti Pushing Daisies ei tuo mitään uutta pöytään, näyttelijät ovat keskinkertaisuuksia (Chuckia lukuunottamatta) ja jopa koirakin hieman haiskahtaa kakalta, mutta tarinankerronnaltaan se tuo kaiken sen takaisin mikä pöydästä on puuttunut ihan liian pitkään. Jokaiselle löytyy jotain mihin samaistua, oli se sitten kuka sarjan henkilöistä tahansa. Itse samaistuin Nediin (yllättäen) ja koin kaipaavani entistä enemmän satumaisia piirteitä omaan elämääni, Pushing Daisies antoi tavan päästä takaisin nuoruuden tuomiin fantasiamaailmoihin, joskin hieman erilaisen mitä koskaan kuvittelin.

Pushing Daisies on satu minkä ei toivoisi koskaan loppuvan, ikäväkseni asiaa hieman tutkiessa huomasin, että sarjan tekeminen on lopetettu toiseen tuotantokauteen, mutta valoa ja toivoa löytyi uudesta (vanhemmasta) sarjasta johon tutustun seuraavaksi, nimi jääköön salaisuudeksi toistaiseksi.

Matti-asteikolla ehdottomasti tutustumisen arvoinen, vaikkakin edes yhden jakson verran.

Jos olet lukenut Linnunradan käsikirja liftareille, tai edes nähnyt leffan ja pidit jommastakummasta tai molemmista, niin silloin tulet ehdottomasti pitämään Pushing Daisiesin tunnelmasta.

Linnunradan käsikirja liftareille / Pushing Daisies - Arthurin tilalle voisi ihan hyvin laittaa Nedin ja Mr Prosserin tilalle Emersonin

* “What do you mean, why’s it got to be built?” he said. “It’s a bypass. You’ve got to build bypasses.” –Mr Prosser

* Mr Prosser: “But the plans were on display…”
Arthur: “On display? I eventually had to go down to the cellar to find them.”
Mr Prosser: “That’s the display department.”
Arthur: “With a torch.”
Mr Prosser: “Ah, well the lights had probably gone.”
Arthur: “So had the stairs.”
Mr Prosser: “But look, you found the notice didn’t you?”
Arthur: “Yes,” said Arthur, “yes I did. It was on display in the bottom of a locked filing cabinet stuck in a disused lavatory with a sign on the door saying Beware of the Leopard.”

—-

Mainittakoon vielä, ettei tämä arvostelu tee mitenkään oikeutta sille mitä Pushing Daisies ansaitsisi. Pahoittelen tilannetta.

The Wackness (2008)

Yleensä elokuvista voi helposti sanoa tykkääkö vai ei, mutta the wacknessin tapauksessa asia ei ole ihan niin yksinkertainen. Vaikka imdb listaa elokuvan komedia/draama, niin itse lisäisin siihen kuitenkin hyppysellisen romanttisuutta, ei sellaista ah ruusu ah häät ah ah ah, vaan ihan vain hyppysellinen tuomaan oikeat maut esille. Normaalisti romanttiset draama/komediat menevät tuttua ja turvallista kaavaa “poika tapaa tytön, tyttö ihastuu poikaan, poika menettää tytön, tyttö ihastuu uudestaan, teh fukin’ happy end”, mutta joskus asiat eivät menekkään ihan normaalisti vaan asiat menevätkin ihan päin persettä ja siitä perseestä nousee The Wackness.

Itse elokuva sijoittuu 1994 New Yorkiin ja kertoo nuoresta hieman erikoisesta Luke Saphirosta (Josh Peck), hänen psykiatristaan Dr. Squires (Ben Kingsley) ja kummankin tavasta käsitellä elämää ja elämän monimutkaisuutta. Luke myy huumeita ja dr. Squires ostaa niitä häneltä maksaen takaisin terapiana, mutta heidän suhteestaan kehittyy jotain aivan muuta ja loppulta on kysyttävä, kumpi oikeasti istuu kummalla puolella pöytää? En halua liikaa spoilata juonesta kertomalla tyhmiä asioita, kuten sen että Luke ihastuu Dr. Squiresin tytärpuoleen, tai siitä miten paljon elokuvassa vedetään huumeita ja soitetaan musiikkia. Kerron kuitenkin sen, että jos onnistut arvaamaan 30min katsottuasi miten lopussa tulee käymään niin voit ostaa itsellesi kukkasia.
Yleensä en mainitse elokuvien käyttämistä musiikeista paljoakaan, mutta The Wacknessin tapauksessa otan vapauden riistää itseltäni sen yleisyyden ja mainitsen muutaman asian. The Wacknessin soundtrack koostuu 99% pelkästä räpistä ja itse kun en satu olemaan kyseisen genren kannattaja niin voisi kuvitella, että elokuvan taustalla soivat biisit eivät iskostuisi, mutta pakko myöntää. Perkele. Ne sopivat täydellisesti.

Ota itsellesi vapaus mennä itseesi ja katso The Wackness, ehkä opit itsestäsi jotain. Minä ainakin opin.

Matti-asteikolla The Wackness sujahtaa “katso erittäin avoimin mielin, jos katsot” lokeroon.

Men do the things they need to do
to become the men they want to be.

Ghost Town (2008)

Alunperin uusimman arvostelun piti olla jostain ihan muusta kuin Ghost Townista, mutta sitten en flunssan kourissa saanut järkeviä ajatuksia irti ja vaikka yhä pöp onkin kuin amerikkalaisella jalkapallolla matsin jälkeen niin tuli silti katsottua unettomuuden seurauksena Ghost Town. Tein jotain uutta tämän leffan kanssa ja en katsonut mitään tietoja etukäteen, en arvosteluita, traileria, näyttelijöitä, juonta, en mitään, vaan katsoin ihan puhtaasti olettaen, että kyseessä olisi kauhuleffa. Totuus ei voisi olla kauempana siitä leffan ollessa komedia/romanssi ja onkin pakko myöntää, että mikään muu genre ei olisi paremmin sopinut tähän hetkeen kuin tuo. Juoni on ihan perinteinen poika on yksin, poika tapaa tytön ja kasan kummituksia, ei mitään erikoista siinä. Erikoisuudet ovatkin elokuvaa tehneissä ihmisissä ja heidän kädenjäljistään.

Ghost Townin on ohjannut David Koepp (Jurassic Park, Mission: Impossible, Spider-Man (käsikirjoittajana tosin)) ja päänäyttelijänä hauskuuttaa Ricky Gervais (Office) jonka ansiosta elokuva on niin hyvä kuin se onkin. Rickyn roolihahmona toimii Bertram Pincus (pink-ass) joka on hieman eristäytynyt yksilö, hammaslääkäri kuitenkin, mutta hieman pettynyt ihmisiin ja no… suoraan sanottuna elämään. Pincus ei välitä muista kuin itsestään, mutta erottuu silti positiivisena henkilönä omalla tavallaan, jos häneen ei samaistu niin ainakin hän muistuttaa jotain läheistä jonka jokainen tuntuu ja siksi häntä on helppo sympatisoida.

Matti-asteikolla katsomisen arvoinen

Jos tykkäsit, you’ve got mail, mickey blue eyes, stranger than fiction, tykkäät myös tästäkin.

————-

Bertram Pincus: Did anything usual happen during my operation?
Surgeon: You… uh… died for seven minutes.
Bertram Pincus: I died! For seven minutes!
Surgeon: We brought you right back. People die all the time.
Bertram Pincus: Yeah, but it’s usually just once… at the end.

————-

Lost Room (2006)

Ihan aluksi on pakko mainita, että Lost Room on ehdottomasti yksi parhaista sarjoista ja se on ehdottomasti katsomisen arvoinen, jos kuitenkin haluat tietää enemmän niin jatka lukemista.

Lost Room kertoo poliisista (yllätys) nimeltään Joe Miller. Joe on ihan kuin kaikki muutkin poliisit - rehti, rehellinen ja ennen kaikkea autuaan tietämätön esineistä jotka muuttavat omistajansa elämän. Joe törmää rutiininomaisessa murhapaikkatutkimuksessa erääseen avaimeen, avaimeen joka avaa minkä tahansa oven ja päästää haltijansa mihin vain. Ongelmat alkavatkin kun etsivä Millerin tytär joutuu huoneen syövereihin, mistä johtuen Millerin on pakko tehdä kaikkensa saadakseen tyttärensä takaisin. Luonnollisesti sarjassa on hyviksiä, pahiksia ja joukko uunoja jotka eivät tiedä mistään mitään, mutta tekevät kaikkensa saadakseen käsiinsä esineitä.

Parasta sarjassa on ehdottomasti se, että sillä on selkeä alku ja loppu, se tietää mikä se on eikä yritä olla mitään muuta kuin puhtaasti rehellinen katsojalleen. Tarinaa ei venytetä turhaan ja asiat esitetään katsojia kunnioittaen. Lost Room ei kompastu paskojen sarjojen perusmokiin olemalla liian ovela tai katsojia pahasti aliarvioiva ja juuri nämä asiat tekevät sarjasta ainutlaatuisen.

Olen tätä kirjoittaessani katsonut sarjan kahdesti kokonaan, mikä sinänsä ei ole mikään saavutus, onhan sarja alunperin vain kolmeosainen tosin jokaisen jakson ollessa 1.5h (+mainokset). Syy miksi ajauduin sarjan pariin uudelleen on se, että siitä on tehty uudelleen leikkaus kuusiosaiseksi ja halusin tietää miten se toimisi alkuperäisen ollessa niin hyvä kuin se olikin. Onnekseni huomasin kuitenkin, että joskus jälkikäteen tehdyt muutokset ovatkin parannus oikeaan suuntaan ja kuudessa osassa ollessaan Lost Room on paljon viimeistellymmän oloinen ja helpompi katsoa (jaksot ~45min). Jokainen jakso liittyy jonkin tietyn esineen ympärille, ja jokainen esine kuljettaa juonta eteenpäin juuri sen verran kuin on yhdelle kertaa tarpeellista. Tietysti huonojakin puolia uudesta leikkauksesta tuleekin siinä, että jokainen jakso (paitsi viimeinen) loppuu jotenkin kesken ja se johtuu täysin siitä miten jaksot on jouduttu sovittamaan normaalien tv-sarjojen mukaisesti 45min mittaisiksi (+mainokset).

Sarjasta jää käteen katsojalle fantasia siitä mitä itse tekisi jos saisi jonkun sarjassa esiintyvistä esineistä. Heittäisikö avaimen pois siinä pelossa, että jotain pahaa tapahtuisi vai käyttäisikö sitä jopa sillä uhalla, että joutuisi luopumaan kaikesta itselleen rakkaasta kokeakseen täydellisen vapauden ja vankeuden samaan aikaan, ollakseen ainutlaatuinen. Mitä itse tekisit kammalla, lasisilmällä tai bussilipulla?

Matti-asteikolla ehdottomasti katsomisen arvoinen minisarja.

The Mentalist

The Mentalist… the mentalist…
Okei… Rehellisesti sanottuna sarja on paska. Huonot näyttelijät, ärsyttävä päähenkilö, rumat naiset, ei tissejä, wanhat ideat ja mikä pahinta, ei kunnollista pilottia.

*tauko*

mutta… mutta… tuo kuuluisa mutta.

The Mentalistiä voisi kuvailla helposti “House M.D goes John Doe”. Sarjassa ei ole mitään yliluonnollista, vaikkakin päähenkilö on Sherlockin reinkarnaatio huumeilla terästettynä ja äärimmäisen vittumaiseksi viritettynä. On ihme jos sarjaa katsoessa ei ala vituttamaan päähenkilön tiedän-kaiken-lälläslää asenne, mutta se myös on yksi syy miksi sarjaan jää seuraamaan. Harmi vain, että itselleni suurin syy toisen jakson katsomiseen oli se, että halusin nähdä päähenkilön, Patrick Janen hitaan ja kivuliaan kuoleman. Hassua on se, että toista jaksoa katsoessa Patrickin toivoo selviävän hengissä, koska jostain kumman syystä hän on hahmo jota tykkää vihata. Tietenkin sarjassa on myös muita hahmoja ja kantavia roolea, mutta millään muulla ei ole väliä kuin Patrickilla, koska ihan kenet muun voisi sarjasta korvata toisella kenenkään huomaamatta tai asiaan sen suurempaa välittämättä, mutta jos miettii Patrcikin tilalle jotain näyttelijää kuin häntä nykyisellään esittävä Simon Baker (tuntemattomuus kaikille) niin koko sarja lässähtäisi kasaan kuin sivarikeskuksen keittiön valmistama pannukakku.

Jokaisessa jaksossa (kaikissa kahdessa mihin olen kerennyt tutustua) on tapahtunut jokin yksinkertainen rikos mihin muut älykkäät tutkijat ehdottavat helpointa epäiltyä syylliseksi, mutta Patrick on toista mieltä ja todistaa sen erilaisilla arveluttavilla tavoilla. Kuten tv-sarjoille on yleistä niin todistusaineistolla ei ole väliä Patrickille ja C.S.I:stä ei ole kuultukkaan vaan asia pitää tutkia vanhanaikaisesti tunnustusta hakemalla tai rysän päältä nappaamalla.

Kaikissa uusissa ja vanhoissa sarjoissa on aina jokin punainen lanka mikä sitoo erillisesti esitettävät jaksot toisiinsa yrittäen pitää katsojan mielenkiinnon yllä The Mentalistissä punaisena lankana toimii murhaaja joka on raa’asti murhannut Patrickin perheen ja yllättäen Patrick haluaa saada hänet kiinni.
(Jos joku ei ole kuullut tuota joskus aiemmin niin ole hyvä ja anna itsellesi aploodit)

Miksi siis katsoa The Mentalistiä? Tässä 3 hyvää syytä pohtijoille.
1. Haluat vihata päähenkilöä
2. Epätoivo
3. Kyllästyminen elämään

Jos tykkäsit seuraavista sarjoista, tykkäät myös tästäkin ikävä kyllä.

House M.D, John Doe, [Insert random poliisisarja herez]

Matti-asteikolla harkinnan varainen.

(huomioimisen arvoinen asia. Patrcikkia esittävä Simon Baker oli Land of the Deadissa päähenkilönä toimiva Riley)

War of the Worlds (2005)

http://www.imdb.com/title/tt0407304/

Heti alkuun on pakko mainita, että jokaiselle terveen järjen omistavalle pitäisi aiheutua pahoinvointia yhdistelmästä Tom Cruise + alienit tai vähintään pakonomainen tarve huutaa “EI EI EI EI EI!” ja se on aivan oikein, ei sen takia mitä Tomppa nykyään edustaa vaan sen takia, että se on yksinkertaisesti väärin. Katsoin tämän leffan joskus -05 ja silloin en ajatellut sen suurempia kuin, että tässä oli taas yksi visuaalisesti hassu mutta muuten turha leffa. Viime viikolla kuitenkin kävin keskustelun erään kaverini kanssa ja sen seurauksena ajauduin uudelleen tämän elokuvan pariin.

Elokuvahan on ihan perus mössöä ihan alusta asti ja sen voi esittää hienoilla kaavoilla.
[ Maapallo+alienit = sota ]
Konseptina toimiva, mutta kun mössöön heitetään sekaan Tom Cruise epäonnistuneena isänä/aviomiehenä, herkkä tyttölapsi, angstinen teinipoika ja uuden miehen löytänyt ex-vaimo niin tuloksena ei voi olla muuta kuin iso kasa paskaa, mutta War of the Worlds edustaa myös jotain uutta, uutta kuvakulmaa marssilaisten hyökkäykseen ja selviytymistaisteluun niitä vastaan. Heti alussa voi unohtaa kokonaan näyttelijät, varsinkin Tompan ja ärsyttävän tyttären joka ei osaa olla hiljaa sekä varsinkin angstisen teinin. Hahmot eivät tarjoa mitään uuta mihinkään joten unohdetaan niistä puhuminen heti alkuunsa ja keskitytään siihen minkä takia tätä elokuvaa ei kannata unohtaa ihan heti.

Syy miksi jokaisen maailmanvalloituselokuvista pitävän kannattaa tutustua War of Worldsiin on yksinkertaisen nerokas. Kuvakulma tavallisen tallaajan silmin. Kyseessä ei ole perinteinen Independence Day-tyylinen Amerikka fuck yeah pelastaa kaikki vaan invaasioon ja sen seurauksiin lähestytään tavallisen Ray:n silmin. Elokuvassa ei etsitä tapaa miten voidaan taistella vastaan, vaan yksinkertaisesti miten voidaan selviytyä ja mikä on kenellekkin tärkeää. Normaalisti tämän tyylisissä elokuvissa esiin astelee joku yhden miehen ihme joka pelastaa kaikki taikasauvallaan, mutta tässä Ray on ei kukaan ja kuten ei kenellekkään kuuluu, hän ei yritä pelastaa kaikkia vaan oman perheensä, juuri ne kenellä on merkitystä hänelle. Toki on myönnettävä, että elokuva sisältää kliseitä enemmän kuin kulkukoira kirppuja, mutta niiden ei pidä antaa häiritä liikaa, ne pitää ottaa vastaan ja sitten heittää unholaan keskittyen siihen pieneen mietteeseen, mitä itse tekisit vastaavassa tilanteessa?

Matti-asteikolla War of the Worlds sopii kohtaan “katso avoimin mielin”.

- Samu

(Sivuhuomiona, kannattaa pitää mute-nappula lähettyvillä Rachelin huutojen varalle)

Yleistä

Jatkossa jokainen “arvostelu” / katselmus tulee olemaan hieman eri tyylillä kirjoittettu, koska haen itselleni sopivaa tapaa ilmaista mielipiteeni ja tästä johtuen on luvassa hieman sekavaa tekstiä.

Tämä siis siihen asti kunnes löydän sopivan tyylin ja tavan.

Death Race (2008)

Hmm…

Tuli katsottua Death Race ainoastaan yhdestä syystä, päänäyttelijä on Jason Statham. Nimenä Statham ei sano mitään, mutta “näyttelijänä” on hän esiintynyt monessa kivassa leffassa, mistä satuin tykkäämään (Snatch, Transporter, Crank). Jos miettii ko. tyypin uusimpia leffoja niin voi hieman yhdistää van dammea ja vin dieseliä mikä tietenkin lupaa Death Racelle pelkkää tykitystä alusta loppuun heikolla juonella kasaan liimattuna. En sanoisi, että se olisi huono juttu vaan juuri täydellistä aivot narikkaan toimintaa mikä tuo kivaa vaihtelua nykyään liian tavalliseksi käyneeseen “otetaan idea ja raiskataan se liian wnb nokkelalla dialogilla ja käänteillä” ja sitten nauretaan kun katsojat tuntevat itsensä tyhmiksi ja luulevat, että leffa pitää katsoa kahdesti ennenkuin siitä tajuaa jotain ja maksavat paskasta. Näin siis ajattelin ennen leffaa katsomatta.

Juoni lyhyesti? Miehellä on kivaa jeejee, mies lavastetaan murhaan ja sitten sitä vituttaa vankilassa ja haluaa kostaa plaa plaa plaa.
Itse leffaan katsoessa hykertelin sille miten yhdistin tapahtumat ja toiminnan wipe outin ja carmageddonin sekoitukseksi, juonella sotkettuna tietenkin. Parhaimpia hetkiä koko leffassa on kilpa-ajo kohtaukset ja juuri niiden takia jaksoinkin katsoa leffaa tavallista kiinnostuneemmin. Mitään uutta tai ihmeellistä ei luonnollisesti ole luvassa, mutta se on vaan hyvä asia tässä tapauksessa, koska tämä leffa antaa sen mitä lupaakin eli PEW PEW PAM POKS. Tästä leffasta ei todellakaan kannata lähteä metsästämään suuria tunteita tai omg-hetkiä vaan perinteistä aivojen nollausta.

Leffan jälkeen käteen ei jää hirveästi muuta kuin tunne siitä miten melkein kaksi tuntia meni huomaamatta ohitse ja tyhjyys kumisee päässä, mutta se on koko leffan ideakin ja sen takia se kannattaa katsoakkin. Hetken asiaa mietittyäni oli pakko tutkia kuka prkl tälläisiä leffoja tekee ja ei tarvinnut montaa hetkeä viettää miettiessä kun tajusin miksi koko leffa muistutti etäisesti vanhoja pelejä. Ohjaaja ja käsikirjoittaja on vanha old-school pelaaja itsekkin ja on työskennellyt läheisesti monen peli->leffa käännöksen parissa (resident evil, avp, doa).

Matti-asteikolle sijoitettuna, ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Jos pidit seuraavista leffoista niin takuulla pidät tästäkin
Crank, Shoot ‘Em Up, Transporter

- Samu

(erikoismaininta pakollisen seksikohtauksen pois jättämisestä <3 )